Maraton-kiertue sai jatkoa joulukuun 9. päivä, kun löysin itseni Hawajilta, Honolulun maratonin starttiviivalta. Syy paikanvalintaan oli harvinaisen selvä. Vanhin tyttäreni oli vaihto-oppilasvuottaan viettämässä ko. saarella ja pitihän isän päästä tytärtään tapaamaan. Maraton oli oiva peruste.

Helsingin kokemusten jälkeen päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja hankin itselleni elämäni ensimmäisen juoksuvalmentajan. Syyskuusta marraskuuhun, kolmen kuukauden ajan, tein hartiavoimin töitä pysyessäni harjoitusohjelman tahdissa mukana. Ensimmäisä kertaa harjoitteluuni tuli vaihtelua ja monipuolisuutta, kiitos valmentajan ohjeiden. Juoksukilometrejä tuli kolmessa kuukaudessa ihan kiitettävästi, enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Parhaimmillaan viikkokilometrit olivat 80 luokkaa.

Olin tekemässä elämäni suoritusta, Nyt tai ei koskaan tuo Helsingissä päätetty tavoite alitetaan. Tankkaukset oli tehty huolella, silti lähtöviivalla hämmästytti yksi asia. Leposyke löi 90 ja 100 välillä, eikä meinannut millään rauhoittua. Mielessäni kävi ajatus, olisiko sillä jotain merkitystä, kun olin tullut 12 h aikaerosta 12 tuntia sitten maahan. Ajatus jäi vain hetkelliseksi mielihäiriöksi.

Lopputulos oli arvattavissa. Vaikka lähtö tapahtui aamulla klo 5, kuumuus alkoi tuntua kehossa jo enne seitsemää. Sykelukemat eivät myöskään olleet asettuneet, johon en Helsingin kokemuksista huolimatta puuttunut. Taas puolimatkaan mentiin kutakuinkin suunnitellusti, mutta tyrmäys tuli kohta sen jälkeen. Loppuaika piirun verran alle 4 tunnin. Oman maratonhistoriani kaikkien aikojen huonoin loppuaika ja millä harjoittelulla. Yhtälö, joka vieläkin ihmetyttää.