Kahden epäonnistuneen maratonin jälkeen minulle tuli sopivasti tilaisuus osallistua Rooman maratonille. Samaiselle viikonlopulle kun sattui osumaan työkuvioita ja osallistuminen ammattiseminaariin. Päätin lähteä matkaan uudella strategialla. Asetin kaksi tavoitetta: nautinto itse matkasta upeissa maisemissa ja ajallisesti sen kaltaista vauhtia, että viimeinen neljännes ei olisi hitain. Uskoin, että se toteutuisi siten, että kiinnittäisin huomiota ensisijaisesti sykkeeseen, en niinkään tiettyyn kilometrivauhtiin.

Suunnitelma toteutuikin melkein täydellisesti. Maltoin antaa sykkeen ohjata matkantekoa aina kolmeenkymppiin saakka. Sitten oli tuon ns. ei-hitaimman jakson vuoro. Ajatus sykkeistä unohtui saman tien, kun viimeinen jakso alkoi. Kolme kilometria oli yhtä juhlaa. Porukkaa tuli selkä edellä vastaa melkoisesti ja juoksu tuntui muutenkin hyvin kevyeltä. Mutta, tuon kolmen kilsan jälkeen alkoivatkin vaikeudet. Jalka ei enää noussutkaan kuten olin kuvitellut, ja eikä ihme, kun syke oli kivunnut pitkälti yli 170 (maksimisykkeeni on 180). Tuo 30-35 km välinen pätkä olikin koko jakson nopein, ja vastaavasti viimeinen 5 km, kaikkein hitain. Että sellainen tarina. Juoksun vaihtelevuudesta kertoi paljon se, että viimeisestä kahdesta kilometristä ensimmäinen oli selvästi hitain (yli 6min/km) ja viimeinen nopein (alle 5min/km).

Loppuaika ei päätä huimaa (3.49), mutta fiilis oli hyvin erilainen kun kahdessa aikaisemmassa koitoksessa. Nuo lukemat kertovat tämän hetken kuntoni. Piste. Turha yrittää kuvitella mitään muuta.

Loppukeväästä on vielä edessä Tukholma, jossa ajattelin jatkaa tuon sykkeen mukaan juoksemista. Saa nähdä, miten äijän käy.

(Kuva: http://www.prontohotel.com/blog/rome-marathon-in-march.html)